Rempataas taas kun se on niin kovin mukavaa!

On taas oltu remppahommissa. Note to self, remppahommat ei ole mulle. EIEIEI. Ei kestä järki huonosti organisoituja remppoja ja muuhun en näköjään kykene kuin huonosti organisoimaan. 

Kaikki alkoi siitä kun lapseni sai opiskelupaikan yliopistosta ja muutti omistamastani asunnosta pois. Alkuperäinen 60-luvun keittiö huusi keittiöremonttia, joten vuokralaisten välissä se piti tehdä. Aloitin suunnittelun omasta mielestäni varsin hyvissä ajoin kesäkuussa kun olin koipisaikulla. Löysin omasta mielestäni hyvän remppamiehen ja sovin aikataulut hänen kanssaan ja jäin odottelemaan tarjousta. Taputtelin itseäni olalle ja ajattelin että tämähän meni helposti! Sitä tarjousta saikin sitten odotella niin pitkään, että rempan aloitukseen oli aikaa enää viikko. Tarjous tuli ja sain lähestulkoon paniikkikohtauksen. Tarjous oli järkyttävän suuri, noin puolet suurempi kuin mitä olin ajatellut. Epäilen, että kyse oli jonkin näköisestä strategiasta, koska eihän asiakkaalla ole mitään mahista löytää viikon varoitusajalla remppamiestä tekemään rajatulla aikataululla keittiöremonttia. Lähdin paniikkikävelylle järvenrantaan, itkin vähän, koska se nyt vaan on mun juttu ja yritin saada muotoiltua suunnitelmaa. Kävelyn aikana olin rekrytoinut siskon ja löytänyt palvelun, josta saa tilattua remppamiehiä lyhyiksi ajoiksi kerrallaan. Ajattelin, että vittu, kyllä tästä selvitään, onhan ennenkin kiperistä tilanteista selvitty. 

Onneksi koipi on suht kunnossa niin se ei ole asettanut merkittäviä rajoitteita rempalle. Koska kämppä sijaitsee kerrostalon kolmannessa kerroksessa (ei hissiä) niin jumppaa on tullut kun rappusia on ravattu varmaan tuhansia kertoja milloin minkäkin kantamuksen kanssa. 

Väillä yritettiin Yksisarvismiehen kanssa edistää remppaa kaksistaan ja sitten taas kutsuttiin joku maksullinen mies apuun. Se, että eri miehiä ramppaa tekemässä tilkun sieltä ja toisen täältä ei ole ehkä ollut se kaikkein paras ratkaisu, mutta kyllä tää on tästä nytkytellyt eteenpäin. 

Yksisarvismiehen mitta ilmeisesti täyttyi viime viikonloppuna kun työpäivän päätteeksi toivotti tsemppiä loppuhommiin. Olenkin nyt sitten yksin tehnyt loppua, eli kiinnittänyt allasta, sahannut sokkeleita yms. Piti kutsua vielä kerran maksullinen mies, koska totesin että mun lyhyt varsi ja taidot eivät todellakaan riittäneet välitilalevyjen asennukseen. Onneksi tällä työntekijällä sattui olemaan aikaa tulla vielä jeesailemaan päivää ennen kuin vuokralainen muuttaa. On ollut aivan karmea stressi kyllä tämän remontin kanssa. 

On kasattu, purettu ja kasattu taas. On itketty, maattu putkinaisena selällään roskiskaapissa ja harmiteltu käsien lyhyyttä, sisuunnuttu ja etsitty strong independent woman, joka pystyy melkein mihin vain niin halutessaan. 

Vuokralainen muuttaa huomenna, mä istun laatikon päällä epäergonomisesti ja näyttelen tekeväni töitä samalla kun remonttimiehet tekevät omaa hommaansa. Yritän olla näkymätön ja kuulumaton. En voinut lähteä tällä kertaa edes karkuun, koska olen jakanut kaikki avaimet jo sähkömiehelle (joka tulee vielä huomenna aamulla) ja vuokralaiselle. Luojan kiitos työni joustaa, että päivittäinen sinkoilu edes takas on ollut mahdollista. Välimatkaa asunnoilla on 100 km suuntaansa, eli kyllä tässä on saanut ajella. Ehkä tämä eläkepäivillä sitten palkitsee jos saan pidettyä asunnon ja vuokralaisen niin pitkään. 

Enhän mä ollut varautunut mihinkään keittiöremppaan taloudellisesti, eli kunhan tästä suorittavasta osuudesta selvitään niin seuraavaksi saakin miettiä että millä tämä lysti maksetaan. Mökki on niellyt koko kevään kaikki liikenevät rahavarat. 

Kunhan tästä rempasta jotenkin selviän, niin saan alkaa keskittymään vaativaan asiantuntijatenttiin, joka koittaa kuukauden päästä. Lisäksi suorittamista odottaa 30 opintopistettä amk-opintoja ja normaali päivätyö. Onneksi tosiaan työni joustaa, joten voin tehdä töitä silloin milloin muu sekoilu antaa myöten. 

Ihanat itseaiheutetut ruuhkakuukaudet...

Olen huumaantunut!

 Olen huumaantunut uudesta liikuntakyvystäni! Kävelylenkit ja metsäretket ovat palanneet ohjelmistooni ja saatan ääneenkin supattaa itsekseni lenkillä "tää on niin ihanaa!" ja "ai että tää tuntuu hyvältä!". Ihan täysin kivuton tuo leikattu jalka ei ole, vielä on jotain toipumistuntemuksia selkeästi, mutta pystyn jo luottamaan siihen, että se kuljettaa mua eteenpäin luotettavasti.  

Ennen leikkausta tilanne oli semmoinen, että mietin jaksanko/haluanko raahautua edes 150 metriä autolle, koska alamäki sattui ja autoon nouseminen sattui ja takas tullessa myös autosta nouseminen sattui ja ylämäki sattui. 

Leikkauksesta on nyt vajaa kolme kuukautta ja ennätys on ollut n. 20 000 askelta kansallispuistossa. Ensimmäinen pyörälenkki n. 2 kuukautta leikkauksesta oli sekin huumaava, hurmoksessa poljin varovasti ja ihmettelin että tältäkö se tuntuu kun ei tunnu yhtään miltään! Seuraavalla pyörälenkillä uskalsin jo polkea normaalisti, tai no, vedin täysiä ja raivolla, koska pystyin :D.  Seisten tosin en pysty polkemaan vielä. 

Eilen päätin että testataan rinkan kantamista ja pakkasin sinne uudet riippumattotarvikkeet ja paineltiin reittikuvauksen mukaan vaativalle reitille. Reitti oli meille uusi ja toden totta se oli vaativa. Kellon mukaan 180 metriä nousua ja heti perään laskua niin tuli kyllä selväksi miksi reittikuvauksessa oli tuo vaativuus. Jalka toimi hyvin, mutta lisäpaino kyllä tuntui. Alamäki oli haastavampi kuin ylämäki kun pää ei vielä luota sataprosenttisesti jalkaan alasmenossa. Rajoittava tekijä oli enemmänkin keuhkot kuin jalka. 

Liikkuminen on ihanaa!!! 

Kesäsaikkukuulumiset

Saikku lähenee loppuaan, viikko enää/vielä jäljellä. Mietin, että kirjoitanko "enää" vai "vielä", en osannut päätyä kumpaankaan. Kaksijakoiset fiilikset töihin paluun suhteen siis. Tämä pakotettu pysähtyminen on tehnyt todella hyvää. Toukokuussa päästin kaikista langoista irti ja siirryin ajelehtimaan. Kesälle, eli saikulle oli aikataulutettu vimmattua suorittamista, olisihan mulla ollut aikaa. Piti opiskella syksyllä suoritettavaan todella isoon ja vaativaan tutkintokokeeseen (työhön liittyvä) ja suorittaa myös kaksi kesäkurssia varsinaiseen tutkintoon. Toinen kurssi on hyvällä mallilla (koska ryhmätyöt), mutta toinen on ihan alkutekijöissään ja aikaa olisi enää viikko. Kiirehän tässä tulee siirtyä suorittamismoodiin. Saavuin juuri mökille ja otin lasin viiniä. Saatan ottaa toisenkin :). Mietitään huomenna sitten sitä kurssia...

Kesän aikana mökille rakentui terassi. Jo alkuvuodesta äitini miehensä kanssa ilmoittautuivat terassitalkoisiin, huom! heitä ei pyydetty vaan tuppautuivat väkisin. Siitähän se riemu sitten repesikin. Mä olin jalkapuolena mökillä kun "talkoot" alkoivat, eli mutsi ja miehensä saapuivat. Yksisarvismiehellä oli hyvin tarkat ajatukset siitä, millaisen terassin haluaa, mutta niinpä oli myös talkooavuksi tulleella mutsin miehellä, kutsutaan häntä vaikka Pekaksi. Pekka aloitti siis työt jo muutamaa päivää ennen Yksisarvisen tuloa, koska Pekka oli lomalla ja Yksäri töissä.  Pekan ja Yksisarvisen ajatukset olivat hyvin erilaiset ja mä sain toimia ajatusten välittäjänä viestein. Olin hermoromahduksen partaalla kun Pekka haukkui mulle Yksärin suunnitelmia ja Yksäri pysyi vankkumatta omalla kannallaan. Äiti osallistui talkoisiin pitämällä riippumattoa paikallaan 4 päivää ja kertomalla jatkuvalla syötöllä kehitysehdotuksiaan mökin suhteen. Olen viimeksi viettänyt äitini kanssa enemmän kuin pari tuntia aikaa n. 20 vuotta sitten ja seuraavaan yön yli kyläilyyn saa kulua vähintäänkin saman verran. MÄ EN VAIN JAKSA SEN SEURAA! Terassi valmistui kuin valmistuikin ja parisuhdekin pysyi kasassa. Olen äidinkin kanssa puheväleissä, mutta se johtunee vain siitä, että itse pidin turpani kiinni. 

Heti terassin valmistumista seuranneena viikonloppuna oli esikoisen ylioppilasjuhlat, eli jouduin kohtaamaan mutsin jälleen. Kyllä ei ollut riittävästi vielä aikaa kulunut, että olisi ollut mukava tavata. Juhlat menivät kuitenkin hyvin ja olivat mukavan lyhyet. Lämpötila mun kerrostalokaksiossa oli hikinen. 

Koipi alkaa olemaan jo kuntoutunut aika hyvin. Keppejä en enää käytä ja osaan omasta mielestäni jo kävelläkin kuin ihminen. Ihania virstanpylväitä oli muun muassa leikatun jalan varpaankynsien leikkaaminen itse ja puskapissalla käynti syväkyykäten. Niin arkipäiväisiä asioita ettei noita ylellisyyksiä edes ajattele, ennen kuin niihin ei pystykään. 

Tämä pakkopysähdys on saanut miettimään, että mitä mä haluan tulevaisuuden työelämältäni. Mielessä on käynyt työviikon lyhentäminen esim. nelipäiväiseksi tai palkattoman vapaan otto kesälle. Selvää mulle kuitenkin on, että jotain muutosta tarvitsen jossain vaiheessa. En tiedä vielä, että missä vaiheessa olen valmis lähtemään hakemaan noita muutoksia ja miten, eli ajatus saa muhia. Kaikki nuo pyörittelemäni ajatukset tarkoittavat laskelmia. Mihin mulla on varaa? Haluanko vaihtaa rahaa vapaa-aikaan?

Yhteenmuutto Yksisarvismiehen kanssa on todennäköisesti edessä, sitten kun hänenkin jälkikasvunsa aikuistuu, mutta siihen on vielä jokunen vuosi. Ehkä sitten asumiskulujen pienentyessä varaa olisikin ottaa enemmän vapaa-aikaa. Paljon mietittävää ja laskeskeltavaa. Tavoitteita ja unelmia pitää olla! 

Mä olen superonnellinen uudesta lonkastani, siitä tulee tulemaan tosi hyvä kunhan se on täysin parantunut. Pitää toivoa, että toinen vielä kestää vähän aikaa, että ehtii nauttimaan tästä uudesta vapaudesta kävelylenkkien muodossa, ennen kuin pitää toinenkin leikata. 

Mullahan ei ole autossa ilmastointi toiminut kolmeen vuoteen, eli helteillä saa ajella ikkunat auki. Ikkunat olivat auki kun istahdin taannoin varomattomasti autoon prisman parkkiksella. Tunsin viiltävän kivun haava-alueella ja kiljaisin "ai saatana, mun perse repee!". En tiedä oliko monikin kuuloetäisyydellä, ikkunat kiinni ja äkkiä pakoon :D. Ei se perse onneks revennyt, tuntui vain siltä. Saas nähdä mitä se tykkää 8 tunnin istumisesta. 

Kivaa kesää rakas lukija! 

Saikulla

Uusi lonkka on nyt asennettu muutama viikko sitten. Ennen leikkausta olin pari viikkoa lomalla ja huomasin loman aikana, että olen ihan poikki, eikä energiat meinanneet palailla sitten millään. Eipä ne ole vieläkään kyllä palanneet, vaikka olen lepäillyt jo kuukauden ja kaksi viikkoa niistä ihan totaalilepäillyt, koska olen leikkauksen takia lähes vankina kotonani. Ennen lomaa paahdoin pitkää ja hektistä päivää töissä, jotta saisin hommat asialliselle tolalle. Jossain vaiheessa piti vain todeta, että en pysty tekemään kaikkea, joten oli vain päästettävä langoista irti ja antaa muiden ottaa koppi. Ahdistaa vähän se sotku, jonka jätin muille. 

Olen ollut yllättynyt siitä, miten muutaman tunnin leikkaus voikin vetää ihmisen niin heikkoon happeen, että pystyasennossa pyörrytti vielä viikonkin päästä ja nopeankin ruuan laitto vaati lepotaukoja. Vaikka leikkauksen kesto ei ollut pitkä, niin pieni se ei silti ollut. Olin maalaillut itselleni vähän ruusuisemman kuvan toipilasajasta. Tylsyys ja nukkumisen vaikeus on ollut pahinta. 

On ollut kova paikka olla riippuvainen toisen avusta. Auton annoin kuopukselle käyttöön, koska en pystyisi ajamaan kuitenkaan, eli olen täysin Yksisarvismiehen kuskauksen varassa. Mieliteot pitäisi pystyä ennakoimaan, koska en kehtaa joka päivä pyytää kauppareissua. Tuntuu tosiaan siltä kuin olisin vankilassa kun en pysty yksin oikeastaan lähtemään keppeineni ja heikon kunnon takia mihinkään, kun kaikki mihin haluaisin mennä on mun voimavara-alueen ulkopuolella. Saisinpa jo autoilukykyni (eli vapauteni) takaisin!

Harmittaa kun olen joutunut moodiin, jossa päivät valuvat mitään järkevää tekemättä ohitse. Sitä järkevää tekemistä olisi opiskeluasioiden tiimoilta, mutta en vaan saa niistä kiinni. Kesäkin lipuu ikkunan takana  ohitse mun maatessa sängyssä. Tänään Yksisarvismies ehti ulkoiluttamaan mua päiväsaikaan ja pääsin uimaan muutamaksi minuutiksi! Ai että miten vesi tuntui hyvältä! Kyynärsauvat lypsäävätkin nyt vettä itsestään pitkin kämppää askellukseni tahdissa, kun uitin tietysti myös sauvoja.  

Esikoinen pääsi ylioppilaaksi ja piti jo yhdet juhlat. Meidän pikkujuhlat pidetään vasta heinäkuussa neljän vieraan voimin. 

Purkautuminen

Vappuaatto, telkkarista valittavissa joko Mikko Alatalo tai Frederik. Pidätellyt kiukun kyyneleet pääsee välillä valahtamaan alaluomen yli.  Kihisen pyhää raivoa, lasten toinen vanhempi on päättänyt, että he pitävät omat ylioppilasjuhlat ja jos mä haluan pitää juhlat oman sukuni kesken, niin se on mun asia. Tämä kaikki välitettiin tulevan ylioppilaan kautta. Mä olen niin helvetin kiukkuinen ja surullinen, että lapsi on pistetty jälleen kerran tiedonvälittäjäksi. Erosta asti sama kuvio on toistunut, lasten kautta tiedotetaan aikuisten asioita. Sain pidettyä kiukun itselläni niin kauan kun puhuin lapsen kanssa puhelimessa, mutta siitä lähtien olen ollut kyllä ihan räjähtämispisteessä. Ollaan mökillä Yksisarvisen ja jälkikasvunsa kanssa, joten en voi räjähtää, joten pakko räjähtää kirjoittamalla.  Eipä ole pitkään aikaan tullut pakonomaista kirjoitustarvetta, mutta nyt tuli. Kyllä tää helpottaa. 

Ollut haastava alkuvuosi. Työ imee musta hyvin mehut, en taida oikein osata hallita työtäni, työ enemmänkin hallitsee mua ainakin alkuvuodesta ja mä yritän pysyä jotenkin perässä. Alkuvuosi on ollut haastava myös fyysisesti, on ollut niskat lääkitystä vaativasti jumissa, olkapää kipeä, ranne kipeä ja  molemmat jalat poissa pelistä vuorollansa. Etätyö aiheuttaa sen, että sinnittelee, pitää taukoja ja tekee töitä sitten käytännössä koko päivän jos ei pysty putkeen sitä työaikaa tekemään kun fysiikka pistää vastaan. Siihen lisäksi sitten opiskelu ja sivuduuni. Muutaman viikon päästä onkin sitten lonkkaleikkaus ja muutaman kuukauden sairausloma. Tulee tarpeeseen muutenkin kuin koiven takia.  Ehkä saan sen jälkeen jalkani ja liikkumiskykyni takaisin. 

Tammikuussa kun ortopedillä kävin, sain laihdutusmääräyksen. 9 kiloa pois ennen leikkausta. Ei oo sinänsä paljon, koska tässä kropassa kyllä ylimäärästä on, mutta oon yrittänyt jo viime kesästä laihistella, joten ns. helpot kilot oli jo pudotettu. Tähän mennessä pudotusta on kesästä asti karvan vaille 20 kiloa, mutta vielä puuttuu leikkausdeadlinesta 1,5 kiloa. Oli pakko ottaa kovat konstit käyttöön ja siirtyä nutrilett-pussiruokintaan ja sitä herkkua olenkin vetänyt nyt pari viikkoa.  Kovin hitaasti putoaa. Vappu meneekin "herkku"suklaapirtelön voimin, koska aion todellakin päästä leikkaustavoitteeseen. Tänään sallin kyllä itselleni kaksi sokeritonta lonkeroa.  Yksisarvinen ja lapsi herkuttelevat vappuherkuilla. Kyllä tiukassa pudotus on, vaikka syön käytännössä n. 600 kcal/päivässä ja lisänä on myös tammikuun lopusta alkaen ollut Ozempic-suolistohormoni, joka auttaa kylläisyydentunteen kanssa. Kiitos Kilokiukuttelijalle kun kirjoittelit Ozempic-kokemuksistasi! Varsin hyvä troppi, kroppa vaan on hankala ja yhteistyökyvytön. 

No niin, nyt kun olen hakannut näppistä vartin verran niin vitutus on vähentynyt selkeästi,  olen päässyt alkuperäisestä vitutuksesta muihin aiheisiin. On tää kyllä tehokas terapiamuoto tää kirjoittaminen. 

Jos tätä vielä joku lukee niin hyvää vappua! Kyllä mä näköjään vielä kirjoittelen kun aikaa on ja tarpeeksi asiaa :D

Suhteen seuraava askel

 Edellisestä päivityksestä kului 2,5 kuukautta ihan huomaamatta! Loppuvuosi meni tykittäessä täysillä opintoja ja töitä ja ahdistus kasvoikin välillä aikamoisiin mittasuhteisiin, mutta niin vaan niistäkin kursseista selvittiin. Syksy meni myös lähes pakonomaisesti mökki-ilmoituksia selaillen ja käytiin jopa vähän livenä katselemassakin. Kuvio meni  aina suunnilleen niin, että mä löysin mökin, innostuin täysillä niin kuin mulla tapana on, esittelin innostuksen kohteeni miehelle, mies murahtelee, että ei hän ole tällä hetkellä siinä tilanteessa, että voisi mökkiä ostaa ja mun kanssa siellä hengailla (koska jälkikasvu), mä sujuvasti ignooraan moiset negistelyt ja jatkan intoilua. Saan miehen lähtemään katsomaan, paikka ei olekaan sopiva, masennun, mies muistuttaa, että ei hän ole edelleenkään ostohousut jalassa, masennun lisää ja päätän, etten todellakaan enää ikinä koskaan katsele mökkejä, kunnes parin päivän päästä löydän uuden kohteen ja taas mennään samaa rundia. 

Joulukuun toisella viikolla olin saanut kaikki syksyn opiskeluhommat pulkkaan ja aloitin hyvin ansaitun opiskeluloman ja vietin lauantaipäivää lempipuuhassani, eli unelmoiden ja selaillen mökkejä. Koska meidän "virallisen" hakualueen kohteet oli koluttu läpi satoja kertoja niin laajensin haun koko Suomeen ihan vaan huvikseni. Yhtäkkiä hän ilmestyi! Punamullalla maalattu 1,5 kerroksinen hirsimökki lammen rannalla. Ihastuin ensisilmäyksellä. Etäisyys ylitti virallisen hakualueen ulommaisen rajan (miehen asettaman) n. 20 minuutilla. Hinta oli HYVÄ ja makuuhuoneitakin kolme, eli jälkikasvullekin oma huone. Sähköt ja sisävessakin! Olin täpinöissäni! Esittelin kohteen miehelle ja sain luvan järjestää seuraavalle viikolle esittelyn. Esittelyn jälkeen oltiin jo molemmat täpinöissämme ja valmiita tekemään tarjous (etäisyydestä huolimatta). Tein alemman tarjouksen, kuin mitä olisin oikeastaan kehdannut tehdäkään, tarkoituksena päästä tavoittelemaani kompromissihintaan, mutta mitä tekee myyjä? Antaa käsittämättömän alhaisen vastatarjouksen ehdolla, että kaupat toteutuvat vielä saman vuoden puolella. Stressikäyrä nousi tappiinsa, koska mä tarvitsin omaan osuuteeni jonkin verran lainaa ja pankkipäiviä oli jäljellä enää seitsemän! Luojan kiitos olen asiakkaana hyvin henkilökohtaista ja joustavaa palvelua antavassa pankissa ja saatiin kuin saatiinkin laina-asiat reilaan ja kauppa toteutumaan 31.12 klo 10:00. Tiukillehan se kyllä meni, mutta uuden vuoden sain ottaa vastaan Yksisarvismiehen kanssa yhteisomistuksessa olevassa ihanassa  hiljaisessa mökissä.  Yksin mä uuden vuoden vastaanotin, mutta ei haitannut. Nukuin vuoden vaihteen yli kuin tukki, mökissä, jossa vallitsee syvä hiljaisuus ja rauha. Seinäkellokin lähti, koska tikitti liian kovaa. Meillä on yhteinen mökki,  mikä tuntuu välillä vaikealta käsittää. Suhteemme on ottanut ison askeleen eteenpäin. 

Mähän en ole omistanut mitään kenenkään kanssa yhdessä yhdeksään vuoteen. On totuttelemista, kun joutuu kysymään mielipidettä hankinnoista, väreistä, remonteista jne. Koska mun on helpompaa reissata ja olla mökillä, niin vahingossa päädyin projektipäällikön roolin ja nyt mökillä on käynyt antennimies, ilmalämpöpumppumies ja putkimies ja torppa alkaa olemaan jo etätyökunnossa ja ämpärivessa vaihtunut sisävessaan, kun saatiin vedet toimimaan niin kuin ne oli tarkoitettu. Mä olen niin onnellinen! Viikonloppuna päästiin saunaan ja sain tehdä alastoman lumienkelin lumeen. Onnen multihuipentuma! 

Vuosi 2020 oli monelle huono, mutta mulle vuosi oli kyllä ihan huippu! Opin tekemään etätöitä ja nauttimaan siitä täysillä, sain sormuksen sormeeni, pääsin lappiin kesälomareissulle, vietin useamman vuokramökkiloman kesällä ja kaiken kruunasi nyt vuoden viimeisenä päivänä oma mökki.  En voisi enempää toivoa. 

Mä rakastan sitä, miten vapaa mä olen tässä suhteessa. Mä voin lähteä mökille ja olla siellä kunnes tulee ikävä ja tulla sitten kotiin, tankata läheisyyttä ja lähteä taas. Mies tulee jälkikasvun kanssa mökille kun aikataulut sallii ja lähtee kun pitää lähteä. Meidän aikataulut ja menemiset eivät ole riippuvaisia toisistaan ja se tuntuu oikeastaan aika tosi hyvältä. En olisi uskonut, että tämmöinen voisi sopia! Mä rakastan sitä, millaisella hyväksynnällä mun töpeksinnät vastaanotetaan. Esim. mun viesti "me tarvitaan laastaria,  ulko-oven kokoinen vaneri ja jesaria" ei tuottanut "mitä helvettiä siel tapahtuu"-komenttia, vaan "mä tuon"-kommentin. On sillä vaan  hyvät hermot <3

Kuulumisia syksyltä 2020

 Blogin aloituksesta ja avioerosta on kohta yhdeksän vuotta. Yhdeksässä vuodessa lapset ovat kasvaneet aikuisiksi, muuttaneet omiin asuntoihinsa ja aloittelevat omia elämiänsä. Molemmista vaikuttaa tulevan varsin hyviä ja pärjääviä ihmisiä eroperheestä huolimatta.  Mua itkettää kun ajattelen mennyttä yhdeksää vuotta. Miten paljon olenkaan kokenut opetellessani omaa tapaani olla itsenäinen ja elää täysillä. Tämä blogi on toiminut mulle päiväkirjana ja muistikirjana, jota välillä selailen itkien ja nauraen kaikille kokemuksilleni ja tempauksilleni. Te lukijat (onkohan teitä enää yhtään?) olette myötäeläneet välillä kauhuissanne, välillä moralisoiden ja välillä iloitenkin mun puolestani. Mikä kasvumatka! Kyllä, kasvoin vaikkei se välttämättä aina siltä vaikuttanut. Kovin montaa asiaa en tältä matkalta vaihtaisi, ehkä sen kirveellä uhkailevan deitin kuitenkin :D. Sillekin pystyn jo nauramaan. 

Nyt elämä on seesteistä ja rauhallista.  En kaipaa vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Tarvetta kirjoitella ja purkautua ei juurikaan enää ole. Myös blogipiiri on kaventunut, useampi "aikalainen" on lopettanut, joku jopa kuollutkin. Siinä meni kyllä sielultaan kaunis ihminen ja aivan liian aikaisin.  Elämä on niin hauras ja sen tajuaminen pistää itkettämään ja kiirehtimään elämään. 

Yksisarvismiehen kanssa elämä sujuu loistavasti. Siinä miehessä on mulle juuri sopivasti vastusta, hellyyttä, huolenpitoa ja hyväksyntää. Unelmoidaan yhteenmuutosta ja talosta tai mökistä järvenrannalla. En tiedä milloin seuraavan stepin aika on, mutta olen kärsimätön. Sen tiedän, että yhteenmuutto ei tule tapahtumaan ennen kuin miehenkin jälkikasvu aloittelee itsenäistä elämää, joten ihan lähitulevaisuuden asia se ei ole. Unelmoida kuitenkin saa. 

Kerrostaloelämä on mulle haastavaa. Tunnen, että olen täällä vain säilytyksessä ja odotan sitä taloa tai mökkiä maaseudun rauhassa, jossa voi mennä alasti hankeen tekemään lumienkeleitä. Sitä mä kaipaan. En oikein sopeudu naapurin karaoke-esityksiin ja huoltoyhtiön lehtipuhallinherätyksiin. Okei, lämmin edullinen asuminen on aika jees, mutta vaihtaisin sen kyllä villasukkiin ja takkatuleen sekunnissa. En kuitenkaan kadu tänne muuttoa, koska sain näin Yksisarvismiehen jokapäiväiseen elämääni. Ilman muuttoa en olisi irtisanoutunut, enkä myöskään aloittanut opiskelua. Eli aika kokonaisvaltainen elämänmuutos. Hyvä minä! Stella laulaa taustalla "Mene edeltä, kyllä se jää kantaa". Mä olen se, joka menee edeltä ja luottaa siihen että se jää kantaa. Jos se ei kanna, niin kylmässäkin vedessä voi uida rantaan. 

Pelkoja on edelleen, en kaikista sentään ole päässyt. Pelkään, että jotain tapahtuu ja unelmat eivät toteudukaan. Pelkään että jomman kumman elämä loppuu ennen kuin ehditään toteuttamaan ne suurimmat  unelmat ja elämään yhteistä elämää ja heräämään toisen vierestä joka aamu. Nythän sitä heräämistä tapahtuu aikalailla kvartaalitasolla. Pelkään, että itse kuolen ja Yksisarvismies joutuu kokemaan saman toistamiseen. Pelkään myös, että itse joudun kokemaan menetyksen. Molempi pahempi. Ero tai jätetyksi tuleminen ei pelota lainkaan. Ollaan niin hyvä match, ettei  vaan mitenkään tunnu todennäköiseltä. 

Tekeepä hyvää pysähtyä hetkeksi pohtimaan elämää. Viinilasi ja nenäliinat olivat tarpeellisia tämän tekstin tuottamisen aikana.