Viimeinen loma ja haaste!

Miehen viimeinen loma meni. Reilu 5 viikkoa keikkaa jäljellä. Tuntuu niin pitkältä vaikka kuitenkin lyhyeltä. Vielä yhdet tuliaiset siis :D.  Sanoin kyllä, ettei mitään tarvitse tuoda (eipä vissiin :D ).

Sain kaksi päivää ja kaksi yötä tästä lomasta miehen kanssa. Molempina iltoina vedettiin kolmen tunnin saunapaljuttelusessio katsellen tähtitaivaan liikkeitä. Yllättävän paljon siellä taivaalla kyllä tapahtuu! Kaikenlaisia vipeltäjiä, muutaman oikean tähdenlennonkin bongasin. Erehdyin kysymään kysymyksen joka meni about näin "onko siellä ollut rauhallista". Sain arviolta 20 minuutin luennon lähi-idän tilanteesta, semmoistakin tietoa, jota en välttämättä olis halunnut. Pelottamaan rupesi vähän. Onneksi en muista ihan kaikkea mitä mies luennoi.

Mies oli jättänyt työtakkinsa tänne ja sitä viikonlopun haisteltuani (joo-o, pakkohan mun oli, ihanan tuoksuinen!) sain kuningasidean että mun pitää kirjoittaa lemmenviesti sinne taskuun! Sen tein, tuli vähän imelä :). Liitin mukaan vielä rakkausvessapaperia tekstillä "Rakkautta on yllätysviesti takin taskussa". Mieshän tietysti tunsi sen ohkaisen takin taskun läpi samantien kun veti takin päälle. Mä kauhistuin ja komensin että ei saa lukea, että lukee vasta junassa :D. Vein miehen asemalle, pussailtiin salaa aseman käytävällä (kuulemma työvaatteissa ei saa pussailla julkisesti). Sain pidäteltyä kyyneleet siihen asti kunnes vikat heipat oli sanottu ja olin kääntynyt pois päin. Ennen kuin olin autolle päässyt niin tuli kiitokset viestistä pusuhymiöiden kera. Sisäisesti varmaan nauroi mulle :).  Dokumentin nimihän oli "Ylistys x:lle", kerroin siinä mistä asioista olen onnellinen. Yksi oli mm. se että on ihanaa kun hän auttaa asioissa, joita en osaa yhtä hyvin kuin hän, esimerkkinä käytin Justin Bieberin sensuroimattoman pippelin googlettamista :D. Hän ystävällisesti kaivoi kohua aiheuttaneen kuvan mulle netin syövereistä kun en itse löytänyt kuin sensuroituja :D (ei se niin ihmeellinen ollut). On se vaan ihana mies kun noin auttaa naistaan!

Haastan kaikki parisuhteelliset kirjoittamaan puolisollenne yllätysviestin takin taskuun! Kommenttiin sitten reaktiot :)

Muoks! Parisuhteettomat voi kirjoittaa MULLE yllätysviestin kuvitteelliseen takintaskuuni :D

Onnellinen

Lueskelin tänään blogin alkua ja Kelailijasta eroa. Voi Puolis-raukkaa! Niin palasina ja paskana ollut, mutta sieltä noussut kompastellen ylös. Mielettömän suuri kiitollisuus Helmeä kohtaan kun on tukenut mua kaikessa paskassa rämpiessäni! <3 Kiitos! Mulla on muuten sairaan ihana blogi :D

Juuri tällä viikolla ajattelin ajellessani kotiin kivan illallisen jälkeen että miten tyytyväinen mä olen nyt mun elämään. Kaikki vastoinkäymiset on johtanut siihen, mikä mä nyt olen ja osaan tätä onnea arvostaa.

Joku kyseli tuolla kommenteissa että missä mun rakkauselämä menee. No, hyvinhän se menee. Ihana Mies on ollut reissussa nyt viitisen kuukautta, muutama loma on mahtunut näihin viiteen kuukauteen, mutta isänä hänen on tietysti pitänyt priorisoida, ymmärrettävää. Joka ilta jutellaan netissä, rakastamisesta ei olla puhuttu eikä yhteisestä tulevaisuudesta. Otetaan iisisti. Luetaan toisen ajatuksia usein, spookya, mutta ihanaa :). Voisin sanoa olevani rakastunut. Kuutisen viikkoa niin saan miehen kokonaan kotimaan kamaralle. Ihanaa :).

Uskalsin tehdä pitkän tähtäimen suunnitelmia ja ollaan lähdössä Prahaan joulukuussa (joo, tiedän, älkää naurako). Mies on innoissaan tsekkiläisestä oluesta, mä olen innoissani matkasta miehen kanssa :). Joulukuussa tulee vuosi täyteen seurustelua. Okei, onhan tää etäseukkaus ollut vähän erilaista, mutta mulle todella kasvattavaa. Se täpinä kun ajat asemalle miestä hakemaan kun sydän meinaa pakahtua ja on niin onnellinen olo kun pääsee ihan just miehen syliin on jotain aivan mieletöntä! Ihan parasta!

Mä olen koittanut opetella ajattelemaan että mun EI tarvitse tietää mihin tämä johtaa vaan mun pitää vain nauttia jokaisesta hetkestä. Ei mun tarvitse pelätä sitä että jos kaikki loppuu. Mä olen sen jo osoittanut että selviän ja että kaikella on tarkoituksensa :). Luurankoja ei ole enää kaapeissa, eli niidenkään paljastumista ei tarvitse enää pelätä :). Kaikki on hyvin.

Kaikenkaikkiaan olen onnellinen :)

Yksi huone taas valmis

Olen remppaillut yläkertaan vanhemmalle teinille huonetta. Kissojahan mulla ei enää ole, joten kissojen valtakunta muuttuu pikkuhiljaa ihmisten valtakunnaksi. Aloitin remppaamisen kilpparilääkityksen aiheuttamassa energiapuuskassa elokuussa, joka meni yhdessä viikonlopussa ohi ja vaihtui uupumukseksi. Tämän huoneen remppaamiseen meni siis loppujenlopuksi monta kuukautta kun en vaan jaksanut. Iskä ja sisko riensivät onneksi hätiin.

Revin sähköt pois, oli haastavaa kun olivat metalliputkessa ja  kiinni seinässä semmoisilla metallihakasilla parin kymmenen sentin välein. irtonaisen tapetin repiminen, pinkopahvin poisto lautaseinästä ja tasoitetapetointi. Aikaahan se vei kun meistä kukaan ei ole ammattilainen. Jälkiviisaana sanoisin että tasoitetapetti ei ole ihmeainetta (mä optimistina kuvittelin että olisi) eikä se peittänyt noita alkutilannekuvassa näkyviä pinkopahvin kupruiluja. No, löysin nettikirppikseltä tuohon väliin sopivan peilin vitosella, jee :). Vielä pitää verhoja lyhentää ja ostaa naruhommelit että saa verhot niputettua. Hyvä tuli :). Ite tein ja säästin :D

 

Epätoivo meinasi iskeä kun kupruja maalailin, mutta olen kyllä tyytyväinen lopputulokseen! Voisin itse muuttaa tuohon huoneeseen, niin kiva siitä tuli. Rrrrakastan tuota lautaseinää! Eikä näköalatkaan ole huonot 

Vielä olisi toinen huone tasoitetapetoitavana ja maalattavana. Sähköt on onneksi jo purettu. No, nyt pidän taukoa ja kerään rahaa, kuopus kun kuulemma haluaa pysyä alakerrassa joka tapauksessa.

Kirjesairaanhoitoa

Käyn yksipuolista kirjeenvaihtoa lääkärini kanssa. Imetään verta, tutkitaan, lääkäri tulkitsee tulokset ja lähettää mulle kirjeen että mitä pitää tehdä. Mä tunnen kyllä olevani vähän heitteillä. Seuraavat face to face-treffit olisi lekurin kanssa ensi kesänä. Mitäs jos mulla tulee asiaa? Enhän mä pystynyt kaikkea omaksumaan käynnilläni lääkärin luona kuukausi sitten. Ennen lääkärikäyntiä jouduin soittamaan osastolle muutamaan kertaan ja sain niin tylyä palvelua että sitä kautta ei tee mieli yrittää.

Mulle iski siis Basedowin tauti. Tai lääkäri sanoi että hoidetaan Basedowin tautina. Ei herättänyt valtaisaa luottamusta. Se aiheuttaa siis kilpirauhasen liikatoimintaa ja mahdollisuus on myös saada silmäoireita (Michael Monroe esimerkkinä). Näitä silmäoireita pelkään ihan helvetisti ja kuulostelen koko ajan silmiäni. Koko kesä meni siis maatessa liikatoiminnan takia. Ei vaan jaksanut mitään. Sitten sain lääkityksen, hetken meni hyvin, yksi viikonloppu oli aivan mieletön, vedin kuin duracell-pupu koko viikonlopun, pesin matot, tein remonttia yms yms, mutta sitten loppui energiat. Nyt lääkitys on heittänyt mut vajaatoiminnalle ja taas vaan makaan enkä jaksa mitään. Remppa on kesken kun en jaksa. Piha on vaiheessa kun en jaksa. Kakkostyö junnaa kun en jaksa.

Nyt lääkettä taas vähennettiin ja katsotaan mitä tapahtuu, tietysti heittää taas liikatoiminnalle. Kyllä mahtaa olla kropalle raskasta. Vuoden kuluttua sitten leikkuriin jos ei muulla taltu.

Mua vähän kiukuttaa tää, mutta voisihan sitä huonomminkin mennä.

Pelkään

Tänään mä tajusin että mä pelkään asua yksin. Helikopteri veti muutaman sadan metrin rundia mun talon päällä ja mä pelkäsin. Vedin verhot kiinni, mutta sittenhän mä vasta pelkäsinkin. Avasin ne ja jatkoin pelkäämistä.

Mitä mä pelkäsin? En tiedä vieläkään mitä se helikopteri lenteli tuntitolkulla. Pelkäsin että joku tulee hakkaamaan ovea ja mä joutuisin päättämään että piiloudunko sängyn alle vai avaanko oven. Ei kuitenkaan tullut.

Luulen että lääkityskin on pielessä kun on niin jaksamaton olo ollut koko viikonlopun. Ensi viikolla on onneksi labrat niin tietää sitten että missä mennään. Kai. Tätä tämä varmaan nyt sitten on seuraavan vuoden, yhtä säätämistä.

Tämä tämän hetkinen maailmanpoliittinen tilanne kyllä pelottaa kun olen täällä niin yksin. Mediaa ei voi uskoa, meitä viedään kuin pässejä naruissa. Turvapaikanhakijoita on lähistöllä, kannattaako mun pelätä vai ei? Pelkään varmuuden vuoksi. Mutta mitä mä niille voin? En yhtään mitään.

Mä tajuan että mun asenne ei välttämättä ole asianmukainen, olen imenyt netin propagandaa lomamatkalla olevista turvapaikanhakijoista, mikä saa mut kiukkuiseksi.  En tiedä mitä uskoa, mediaa ei ainakaan. Turvallisuudentunne on kadonnut.

Mitähän tälle Suomelle tapahtuu?

Huoli

Syyllisyys, se on aina välillä läsnä. Kohta neljä vuotta erosta. Aika jännä muuten että lajittelen mun elämän aikaan ennen eroa ja eron jälkeen. NELJÄ vuotta! Herran jestas miten pitkä aika. NELJÄ vuotta...

Vain elämää ja pari lasia viini yksin. Ohjelma loppui ja jäin fiilistelemään ja pohtimaan mun elämää. Iski syyllisyys lapsista. Onkohan niillä kaikki hyvin? Mä en tiedä miten niillä menee siellä uusperheessä kun eivät siitä puhu. Toivottavasti siellä on kaikki hyvin.

Mitä jos meidän ero vaikuttikin niihin jotenkin peruuttamattomasti? Olisko se näkynyt mulle asti? Toivottavasti. Jos niillä onkin asiat paremmin kuin mitä olisi mun luona? Voihan se olla niinkin. Mitä jossittelu auttaa? Ei niin mitään.

On tää elämä kyllä ihmeellinen paikka. Ikinä ei tiedä mitä tapahtuu. Onko kaikki hyvin vai ei? Välillä on huoli lapsista, välillä huoli itsestä. Saanko mä vastarakkautta vai elänkö mä taas jossain omassa pilvilinnassa? Aika näyttää.

Periksi ei anneta

Kamala ja turvonnut olo vaikka olen vetänyt pussiruokaa viikon, eli luulisi liikojen nesteiden poistuvan. Vaan ei, ei poistu. Kesällä iskeneeseen sairauteeni sain lääkityksen joka lamaa samalla aineenvaihduntaa. Ja todennäköisesti joudun syömään  sitä vuoden tai pari. Jippiaijee mä sanon. Yritä tässä sitten laihduttaa. Todella perseestä. Terveeksi tässä on päästävä, se on toki tärkeintä, mutta tää lisäplösöytyminen ei ollut kiva ylläri.

Tällä viikolla onneksi sisätautipolille meno, jospa sieltä saisin ymmärrystä ja apua, jotenkin ei ole vaan kovin optimistinen olo tällä hetkellä kun kaksi kolmesta puhelinkontaktista sinne sisätautien polille on olleet huonoja.

Nyt olis helppo heittää hanskat tiskiin ja vetää kurkusta alas mitä mieli tekee ja lihoa pikapikavauhtia sata kiloa. Onnistuisi helposti kun tuntuu että noilla pussiruuillakin paisun. Äh, en mä voi antaa periksi.

Pitäkää peukkuja että lekuri antaa mulle vähän lisää tai parempia lääkkeitä jotka  ei turvottaisi. Tähän vaivaan ei vaan taida montaa troppia olla.

Plääääääääh