Miehet

Olen ennenkin miettinyt että mitä miesten päässä liikkuu. Vastaus on JOKA siunaaman kerran sama. SE. Hymykuopparemppasähkömies kyseli että joko on kulunut sen verran aikaa että uskaltaisiko hän kysyä että mökötänkö mä? Totesin että en mökötä. Hymis pohti että olisko jotain mitä voisi tehdä vaihtokauppaa vastaan? Kerroin että mulla olisi vaihtarina antaa kieppi mcmk:ta ja lattialämmitystermostaatti. Sain tyrmistyneen hymiön takaisin.  Tarkoitti jotain muuta vaihtokauppaa. Jatkettiin juttua mun haljenneesta  keittiön välitilan lasista ja sitä sitten pohdittiin. Loppuviimein kysyin että mikä oli se oikea syy miksi otti yhteyttä. Tiedättehän te mikä se syy oli, tokihan itsekin sen tiesin, mutta halusin kuulla miehen näppäimistöltä. Hän on edelleen varattu, mutta kuulemma kelpaisi. Kysyin että kuvitteleeko hän että mä olen semmoinen jonka luo voi vain ilmoittautua. Vastasi "en mutta ilmoittaudun silti". Voi luoja. Idiootti.

Miehet, en jaksa. En jaksa sitten ollenkaan. Onneksi ei tarvitsekaan :)

Marraskuinen maanantai

Marraskuun lopun maanantai-ilta ja yksinäisyys tuntuu musertavalta. Mahassa semmoiselta että voisi taipua kaksinkerroin ja vaan itkeä. Itkeä menetettyjä ystäviä, ikävää lapsia kohtaan, murhattua hiirtä, haljennutta keittiön välitilan lasia. Itkeä ihan kaikkea mitä mieleen juolahtaa. Ja niin mä teenkin. 

Kyyneleet alkoi valumaan ilman mitään erityistä syytä eikä loppua näy. Harvemmin tapahtuu ilman alkoholin vaikutusta. Nyt tosin olen ihan promilleton ja ilmeisen kosketuksissa tunteisiini. Tai siis en ehkä ole koska en osaa sanoa mikä tässä nyt on muka hätänä. Ei mikään. Itkettää vaan. Antaa tulla, ei se haittaa. 

Wikipedia tietää: "Itku on nykykäsityksen mukaan stressiä laukaisevan parasympaattisen hermoston tapa palauttaa elimistö lepotilaan tunnekuohun aiheuttamassa hermojännitystilanteessa. Itku on yleensä myös merkki siitä, että elimistö on jo alkanut rauhoittua."

Tää tekee siis mulle vain hyvää :)

"Rakkaus - siitä elämässä on kysymys!"

Törmäsin tuohon lauseeseen Jutta Gustafsbergin haastattelussa. Olen törmännyt siihen myös muualla, toistuvasti. Rakkaus, ilman sitä elämä ei vissiin ole mitään. Olemassaoloa vain. Kun ajattelee että omalla kohdalla sitä rakkautta ei tässä nyt ole niin noiden kirjoitusten valossa elämä on tyhjää ja puutteellista.

Sehän on jo huomattu että normaali yksikkö ainakin meidän yhteiskunnassamme on pari, ei yksilö.

Kadehdin tyytyväisiä sinkkuja. Toisaalta olen itsekin aika tyytyväinen näin, mutta en kuitenkaan ole. Kyllä mulle perustarpeita on läheisyys, yhteenkuuluvaisuuden tunne ja seksi. Ilman niitä on vähän puolinaista. Yksittäin noita perustarpeita on mahdollista hankkia, mutta pakettina onkin todella paljon  hankalampaa, varsinkin kun olen vihdoin onnistunut vahingossa kasvattamaan semmoisen kuoren, jonka läpi on lähes mahdotonta nähdä. Ensikosketus minuun tuntuu olevan kyynisyys, kylmyys ja kovuus. Enkä mä kaikkea edes itse tiedosta vaan yritän olla "normaali". Etsin, mutta en kuitenkaan etsi. Toivon löytäväni ja samalla pelkään sitä.

Kai elämässä on muustakin kysymys kuin rakkaudesta.

Googletin elämän tarkoitusta ja löysin tämän artikkelin http://suomenkuvalehti.fi/jutut/kotimaa/mika-on-elaman-tarkoitus-seitseman-vastausta-kaikkein-suurimpaan-kysymykseen/

Claes Anderssonin sanoin:

”Elämämme tarkoitus on häviäminen. Kun olemme poissa meitä ei enää ole, ei edes poissaolona tai tyhjyytenä, eikä kenenkään muistissa.

Kaikki jonka aistimme, muistimme, varastoimme, kuvasimme, tunsimme, vihasimme ja rakastimme katoaa meidän mukanamme. Elämämme tehtävä on toteuttaa olemassaolomme tarkoitus, joka on katoaminen." 

Tuo jotenkin hivelee mun pimeyteen käpertynyttä marrasmasentunutta sisintä

Sairauskertomusta

Viikko on taas näköjään vierähtänyt ilman sen kummempia tapahtumia. Lääkärissä on tullut ravattua taas. Ensiksi fyssarilla, joka katsoi olisiko jotain tehtävissä koivelle. Päätyi asentamaan kinesioteipin kulkemaan about samaa reittiä kuin sukkanauha kulkisi, eli vatsalta reiteen. Ainoa haaste asiassa on se, että mun vatsanahkani ei ole mitenkään stabiili ja tiukka ja kinesioteipin toimiminenhan perustuu siihen että se saadaan viritettyä tiukasti. Mun mahanihan venyy ihan minne se kinesioteippi sitä veti, joten se siitä hyödystä. Se olisi varmaan pitänyt vetää henkseliksi olkapään yli niin sitten olisi ollut jotain toivoa kiristyksestä. Otin sen siis jo pois koska pelkään ihoni riehaantuvan pahemmin siitä teipistä.

Fyssarin jälkeen oli sitten lääkäri joka kertoi, että jos hänen pitäisi valita tämä mikä mulla on tai sitten luunmurtuma niin valkkaisi murtuman, koska se paranee helpommin. No mutta sepäs kiva. Tässä kun saattaa mennä vuosikin. Tai pari. Sillä lailla. Lähete ortopedille ja siitä sitten ehkä magneettikuvaan tai romuttamolle. Kaikesta kääntelystä ja vääntelystä suivaantuneena jalka oli illalla kovin kipeä. Esim. rappusten nousu kipeä jalka edellä on vaikeaa. Siivoilin illalla ja suoritin imurin yli harppaamisen nivusystävällisellä tyylillä, eli en nostanut jalkaa normaalisti eteen ja ylös vaan koukistin polven taakse ja käänsin jalkaterän sivulle. Satuin suorittamaan tämän keittiön oviaukossa niin että iskin pikkuvarpaani kunnon liike-energialla ovenkarmiin. Koska se on edelleenkin ihan helvetin kipeä ja turvonnut  ja hyvää vauhtia mustumassa niin oletan sen olevan murtunut. Eli nyt alkaa olemaan oikea jalka hienosti paskana alhaalta, keskeltä ja ylhäältä.

Mun ihotautini ei ole koskaan ollut näin pahana, koko ajan tulee uusia kohtia eikä ihotautipolilta ole kuulunut mitään. Olen koittanut olla stressaamatta, koska stressi sitä pahentaa, mutta silti musta puskee joka paikasta mätää. Perusfiilis ei ole kovinkaan positiivinen.

Nämä ei ole onneksi kumpikaan henkeä uhkaavia juttuja, joten huonomminkin voisi mennä.

Blogialusta, paras ystäväni

Ei mulla ole ollut pitkään aikaan mitään uutta sanottavaa. Ehkä vuoteen. Miksi mä kirjoitan? En tiedä. Ehkä kuvittelen etten olis niin yksinäinen kun on joku jolle kirjoittaa. Blogialusta,  paras ystäväni. 

Pikkuhiljaa ihmiset mun elämästä hiipuvat pois. Ystävästä joka asuu tuossa 12 kilometrin päässä ja jonka kanssa joskus pidettiin yhteyttä päivittäin, ei kuulunut viikkoihin. Elämä hänellä on niin kiireistä. Pitää keritä lampaita tai kehrätä lankaa tai olla miehen kanssa. Mun "mitä sulle kuuluu" viestit torpataan lyhyillä kuulumisilla ja "sori mut pitää lähteä syöttämään kanoja/lypsämään vuohia/miehen kanssa saunaan/". Eikä sitä parempaa aikaakaan tule koskaan. En mä jaksa olla aina se joka ottaa yhteyttä ja yrittää. Selkeästi näen että Ystävällä on jo uusi paras ystävä joka käy hänen kanssaan kehräyskursseilla. Jotta mä pysyisin messissä, tulisi mun innostua vuohista, sioista, lampaista ja kehräyksestä. 

Mä olen se pakollinen paha. Se joka on vähän säälittävä, mutta jota ei kehtaa tuttavapiiristä poistaakaan. Se jolle vastataan muutamalla lauseella tärkeiden hommien välissä. Raahataan näennäisesti mukana. Se joka saa tuntemaan että itsellä on oikeastaan kaikki ihan hyvin. Tärkeä tehtävä kuitenkin. 

Välillä mä kirjoitan uhmakkaasti että miten hyvin mun asiat on. Mutta eihän ne oikeastaan kyllä useinkaan ole. 

Voi voi. Miten tässä näin kävi?

Jos mä vahingossa yhtäkkiä kuolin

Tulipa mieleen että pitäisi tehdä joku "jos mä vahingossa yhtäkkiä kuolin"-kansio. Koota sinne tiedot esim. henkivakuutuksesta, omistuksista sun muista. Vai miten homma etenee jos kuolee? Kai henkivakuutuksesta pitää korvauksia osata hakea, tuskin ne ilman hakemista kenenkään tilille putkahtaa. Mulla kun on semmoisia omistuksia, joista ei välttämättä kukaan tiedä. Esim. ne 30 Nokian osaketta jotka hankin juuri ennen kurssien romahdusta :D. Tässä on siis suuret omistukset kyseessä, joiden ei soisi joutuvan hukkaan.

Olen ollut kauhean vähän kuoleman kanssa tekemisissä niin en tiedä miten tää homma menee. Kannattaako "jos mä vahingossa yhtäkkiä kuolin"-kansio vai toimiiko systeemi jotenkin jouhevasti vaikkei kansiota olekaan?

En mä nyt viitsi lapsille alkaa henkivakuutuksestani kertomaan, saati sitten exälle.

Työterveystarkastus

Kävin työterveystarkastuksessa. 1,5 tuntia minäminäjuttuja. Täytin esitietolomakkeet rehellisesti. Myös alkoholinkäytön audit-kyselyn. Aloitettiin puhumalla ylitöistä. Kerroin jääväni usein pitempään töihin kun ei ole kiire kotiin kun siellä ei mikään odota. Kysymys "onko tilanne ollut aina sellainen" sai mut itkemään ekan kerran. Siitä se sitten lähti. Aina sopivissa väleissä tirautin pienet itkut ja työterveyshoitaja oli empaattinen ja sanoi että vuosi ei ole pitkä aika toipua. Väitin vastaan. Onhan se jos suhde on kestänyt vuoden.

Jalkaa puitiin ja menen sen kanssa fyssarille ensi viikolla. Sen jälkeen sitten lääkäriin. Taas. Sitten kun koipi on kunnossa niin alan liikkumaan. Siitä se mieliala sitten lähtee nousuun. Voisin kuulemma mennä juttelemaan työterveyspsykon kanssa tai sitten perheasiain neuvottelukeskukseen. Jotenkin mä en usko että siitä juttelemisesta on mitään hyötyä, joten mä vielä pohdin sitä. Mä olen kuitenkin ajatellut tätä niin monelta eri kantilta että noinkohan mitään avuliaita eri kulmia asiaan löytyy enää. 

Loppuun kaivoi henkilökohtaiselta padiltaan mulle runon

Nukkumaan käydessä ajattelen:  Huomenna minä lämmitän saunan,  pidän itseäni hyvänä,  kävelytän, uitan, pesen,  kutsun itseni iltateelle,  puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen, kehun:  Sinä pieni urhea nainen,  minä luotan sinuun.  - Eeva Kilpi - Ja taas mä itkin.  Koska olen pieni urhea nainen niin lämmitin tänään ihan pelkästään itselleni saunan ja pidän itseäni hyvänä. Alastomien lumienkeleiden näköinen keli.  Teetä en kyllä opettele juomaan.