200 000

Ihan kohta 200 000 sivunäyttöä. Aika paljon! Kohta kolme vuotta vuodatusta, aika paljon sekin. Miten mä olen kehittynyt kolmessa vuodessa? Aika paljon, vaikkei ehkä teksteistä sitä välttämättä niin huomaa. Olenhan mä vieläkin epävarma, välillä aallonpohjissa kovinkin epävarma, mutta enimmäkseen kyllä olen löytänyt itsestäni sen itsevarmuuden mitä multa on aiemmin puuttunut. En usko että epävarmuus niin näkyy ulospäin, kirjoituksissa toki näkyy ja saa näkyäkin. Se olen vain paljas minä joka täällä kirjoittelee.

Fiilikset on olleet viime aikoina aika maassa. Mä en jaksaisi tätä syksyä ja talvea. Onneksi tytöt tulee viikonlopuksi niin on pakko sentään nousta sängystä. Sunnuntai-illalle on sovittu Kelailijan kanssa tapaaminen. Jännittää. K lupasi tänään fiksata yhden mun ikkunan. Jotenkin luulen että on kuitenkin unohtanut. No, kyllä mä varmaan osaan sen tarvittaessa itsekin fiksata.

Olen tehnyt K:lle jo synttäri"kortin", eli kuvapläjäyksen matkaan liittyvistä kuvista, väliin vähän tekstiä. Esittelen Huikeen Idiksen niin ettei siitä paljastu että minne ollaan menossa eikä tarkalleen että mitä ollaan tekemässä. Paljastuu että tarvitaan passia ja mennään lentsikalla ja säätila on suomen tyyppinen. Kauhean vaikea oli löytää semmoisia kuvia, joista ei selviä kaupunki. Toivottavasti onnistuin :). Synttäreihin on vielä heh, kuukausi aikaa, mutta mä olen valmis.

Kilojakin karissut tässä puolentoista kuukauden aikana 10. Ihan hyvä. Vielä ajattelin 5 karistaa ennen reissua.

Enää 45 päivää reissuun. Sehän menee yhdessä hujauksessa, heh.

Lämmityskausi avattu

Ihana "tulen" tuoksu leijailee , eli siis savu. Lämmityskausi oli avattava nyt jo kun tuli niin kalsa Makkarin leivinuuni on aina jännittävä sytyttää kun on vähän kontsikas. Sitten kun se vetää kunnolla niin voi vasta sytyttää olkkarin pönttöuunin kun pnttöuunimiehet olivat sen jysäyttäneet samaan hormiin kuin tuo leivinuunin on. Nuohooja sitä vähän kirosi kun olisi kuulemma ollut ihan vapaa hormi siinä vieressä. No, enpä mäkään tajunnut että olisi oinut nuohoojaa konsultoida. 

Koko viikonloppu meni potiessa järkkyä niskakipua, joka meni viime yönä niin pahaksi että en saanut nukuttua kuin tunnin. Käväisin aamulla töissä ja totesin että lähden kokeilemaan nukkumista ennen lekuria. Lekurille otin mukaan listan lääkkeistä, joita jo ehdin viikonlopun aikana koeilla. Aika kattava arsenaali mulla kaikenlaista olikin (käteen tai polveen saatuja), mutta niistä ei ollut mitään apua.

Nyt sainkin sitten kunnon tropit, Sirdalud, Panacod ja Voltaren rapid. Sirdan ja Voltarenin vetäsin heti kättelyssä ja parin tunnin päiväunet kutsui. Ihanaa kun sai käännettyä kylkeä ilman että tarvitsi käsillä kääntää päätä messiin. Huomenna pitää mennä töihin kun on heti aamusta palaveri. Kyllä tää niska on jo huomattavasti parempikin ja jos saan yön vielä nukuttua niin olen kuin uusi ihminen enkä se nyyhkyttävä ja uliseva särkyraunio, joka olin viime yönä.

Elämä voittaa.

Hyviä ideoita vastaanotetaan

Koko aamu, tai siis päivä, on mennyt Praha-aiheisia blogeja ja matkakertomuksia lukiessa. Matkaanhan on vielä tämän verran aikaa

Joo, olen löytänyt älypuhelimeeni uuden appsin :D.

Olen miettinyt, että miten mä tuosta matkasta tiedotan. Jotenkin tietysti asiaankuuluvan mystisesti. Synttärithän K:lla on lokakuun lopulla, eli siinä vaiheessa voisi jotain tiedonmurusia tiputella.

Olisiko teillä huikeita idiksiä tuohon tiedotuspolitiikkaan? Matkakohde ehkä pitäisi kuitenkin kertoa ennen matkaa. Vielä ei siis tiedä edes sitä että ulkomaille olisi lähtö. Olisko synttärikorttiin joku "Etsihän passisi valmiiksi, kohta mennään" tyylinen ratkaisu hyvä?

Heitelkäähän mieleen tulevia ideoita! Onhan tässä vielä aikaa tätä hioa :)

Arki-itkukännit

Tänään lupasin itselleni pitää välipäivän liikunnasta. Iso virhe. Päädyin sitten kumoamaan kuoharipulloa. Joo, huomenna on työpäivä. Ihan sama. On sitä ennenkin arkena ryypätty.

Jo kotimatkalla töistä oli itkuolo ja nyt kun olen puoli pulloa juonut niin hanat on hyvin auki. Youtube soittaa mielentilaan sopivaa musiikkia ja mä mietin ja itken

Ymmärtääkö se yhtään miten paljon muhun sattuu? (järkiminä huutelee että itsepähän tämän löysässä hirressä roikkumisen halusit valita, että turha valittaa).

Sorruin taas siihen ääneen ulvomiseen. Typerää. Kohta kukaan ei jaksa enää kuunnella mua. En mä helvetti jaksa itsekään kuunnella enää itseäni.

Koitin miettiä että onko mun elämässä ollut yhtä vaikeaa vaihetta. Kyllähän mä Tyypin takia itkin lukemattoman määrän kyyneliä, mutta en mä koskaan kyllä uskonut että meistä voisi mitään tulla.

Eron takia toki itkin, mutta enemmän lasten takia. Hyvä idea, itketääs vähän niitäkin nyt samalla kun on hanat kerran auki ja happy hour ja kaikkee. Erossa näin kuitenkin niin paljon positiivista, että ne voitti negatiiviset (pl. lapset).

Kelly Clarkson laulaa What doesn't kill you makes you stronger. Pakko uskoa.

Christina Perrin Thousand Years, K soitti sitä mulle monta kertaa suhteen alkuaikoina. Vittu mitä paskaa. 

Mä hukkasin kyllä pointinkin nyt. Mulla oli olevinaan enemmänkin asiaa. Mä tunnen itseni niin yksinäiseksi

Note to self: älä saatana aseta itseäs enää alttiiksi tämmöiselle tunteelle jos pääset tästä yli. 

Ai niin, kerroin siskolle siitä mun munuaiskasvaimesta, lupasi antaa mulle omista munuaisistaan jos tarviin. Aika liikuttavaa. Vittu mulla loppuu kohta nenäliinatkin.

Voiko kuoharipullollisen jälkeen ottaa opamoxia? Ei vissiin. Ollaan sit ilman ja kärsitään. 

Pitkästä aikaa perinteistä känni-Puolinaista.

Lenkkikertomus

Eilen tulikin vedettyä semmoinen lenkki että oksat pois. Mun piti pitää urheilusta vapaapäivä, mutta en mä osannut. Ajattelin sitten semmoisen  palauttavan lenkin vaan tehdä. Ensiksi google mapsista katselin vähän uutta reittiä ja päätin minne päin lähden. Sports trackerissa oli kuukauden lenkkisaldo 90 kilometriä ja tuli semmoinen fiilis että halusin sen satasen rikkoa. Matkaan siis. Katsoin google mapsista että tien pitäisi mennä ihan hyvin sinne minne halusinkin, mutta aikani käveltyäni hokasin että ei, ei mennyt taaskaan niinkuin strömsössä. Sportstrackerin kartan perusteella päätin lähteä kynnöspellon poikki kohti seuraavaa etappia. Hieman hihittelin että onpas taas niin mua. Pelto laski uhkaavasti ja aloin miettimään että noinkohan peltoja erottaakin oja. No niinhän se sitten oli. Vettä ei olltut paljoa, mutta jyrkkyyttä ja leveyttä oli sen verran etten uskaltanut kokeilla yli loikkaamista. Onneksi ojan pohjalla oli juuria, joten suoritin tarzanmaisen liikesarjan ja pajuja apunani käyttäen heilautin itseni ojan yli. Nauratti taas. Matka jatkui kohti seuraavaa peltoa ja junaradan ylitystä. Muutama helpompi oja ja kiipeäminen raiteille, eihän siinä mitään virallista ylityspaikkaa ollut. Raiteiden yli kun olin päässyt niin löysin tien, sen tien minkä toivoinkin löytäväni!

Tunsin liikettä hiuksissani ja aloin hakkaamaan itseäni ja ynisemään pelokkaasti. Mä en pysty olemaan hiljaa jos mua uhkaa joku hyönteisvaara. Ja nyt mä tiesin mitä ne on. Mun toisiksi pahimmat pelon lähteet, hirvikärpäset (pahin on punkit)! Puolipaniikissa koitin haroa hiuksistani niitä pois, tunsin että niitä on PALJON! Ulisin ja raastoin hiuksiani. Muutaman sainkin. Koitin jatkaa matkaa ja välillä jouduin suorittamaan epätoivoisia hirvikärpäsenpoistoyrityksiä. Oli TOSI vaikea olla ja jatkaa matkaa. Mutta pakko oli vaikka tiesinkin etten jatka matkaa yksin.

Matkanteko alkoi tuntua jo jaloissa, mutta eteenpäin vaan. Meni tunti, meni toinen ja puolet kolmannestakin. 12 kilometriä tuli taivallettua ja olikin olo sen mukainen. Mutta sata kilsaa tuli täyteen. Aika hyvin 10 tuntisen työpäivän jälkeen. Eipä mulla muutakaan olis ollut.

Huomaan olevani aika pakkomielteinen tuon liikunnan ja syömisen  kanssa. No, onpahan jotain mihin keskittyä. Tänään yritän pitää lepopäivän. Korkeintaan teen ihan jonkun pienen lenkin vaan.

Hämäräkeikka

K oli parina viime tapaamiskertana esitellyt ainoita kenkiään joista oli pohja puoliksi irti. Viimeksi oli kuumaliimannut sen kiinni, mutta tuskaili kovin että mistä saisi rahaa kenkiin. No, mä bongasin  kirppikseltä muutaman euron mokkaiset adidaksen kengät oikeaa kokoakin, en mä voinut olla niitä ostamatta. Mietittiin rikoskumppani-Helmen kanssa että miten ne sais toimitettua ilman että häiritsee sen rauhaa. Postilaatikosta ei mahdu, joten päätin sitten että vien ne ovelle, soitan ovikelloa ja juoksen :D.

Jätin auton niin kauas ettei sen ikkunasta nää ja hiippailin sen rappuun. Kävelin oikeaan kerrokseen, tilasin hissin ja pimpotin ja jätin kassin oven eteen. Hitto että mun sydän hakkasi! Olin kirjoittanut kenkien mukaan lappusen jossa selitin etten voinut niitä kirppikselle jättää kun niissä oli kokonainen pohja ja kaikkea! Pimpotuksen jälkeen syöksyin hissiin ja pakenin paikalta sydän hakaten ja taakse katsomatta. Rynkytin hissin ovea, en meinannut saada sitä auki kun koitin liian aikaisin päästä hissistä pois. Autolla lähdin niin vauhdikkaasti että huomasin vasta parin kilsan päässä että käsijarru on päällä. No, sattuuhan noita varmasti muillekin!:)

Vähän ajan päästä tuli viesti "Kiitos, sopii hyvin :)" Jess, onnistunut riskinotto, niin tyydyttävää,  pelasti mun päivän! Ja vielä hymiökin! Niitä ei ole kauheasti näkynyt sieltä päin.

Kävin aiemmin illalla lenkillä, päätin että nyt on aika nostaa vähän panoksia ja nostin intervalliosuuden kahdesta minuutista kolmeen ja laskin lepoajan seitsemästä minuutista viiteen. Jaksotuksen muutos aiheutti sen, että viisi seitsemästä intervallista oli ylämäkeen. Herran jestas mä olin tajunnan rajamailla monta kertaa (okei, ihan pienoista liioittelua, mutta niiiiiiin poikki kuin voi olla). Sisulla vedin kaikki intervallit kuitenkin loppuun, saattoi näyttää säälittävältä taapertamiselta, mutta päätin että juoksuaskelin sen kolme minuuttia vedän vaikka nopeus olisi minimaalinen. Sain lenkin loppuun kunnialla. Huhhuh! Hullu taidan olla. Sportstracker kertoi mun taivaltaneen 90 kilometriä tämän kuukauden aikana. Joo-o, olenhan mä kävellytkin.

Lenkin jälkeen tärisin peiton alla kun oli niiiiiin kylmä. Johtuu varmaan kalorien ja hiilareitten puutteesta yhdistettynä rankkaan lenkkiin. Huuletkin ihan sinersi. Tuo hämäräkeikka sai onneksi veret taas kiertämään ja lämmöt on nyt palanneet.

Nyt tennarisukan kimppuun :)

Räkä poskella

Tapasin K:n tänään. Puhuttiin vakavia ja myös Huikeasta idiksestä. Kysyin suoraan että lähteehän mun kanssa. Paljastin että kyseessä on lähtemisasia. Vastasi että lähtee. Iso kivi vierähti harteilta. Muut asiat joista puhuttiin ei mitenkään kuitenkaan kauheasti helpottanut oloani. Kertoi nauttivansa yksinäisyydestä eikä tiedä miten meidän käy. No, kyllä mä tätä kestän reissuun asti vaikka välillä vähän rakoileekin pää. Reissun jälkeen tapahtukoon mitä tapahtuu, mietin sitä sitten.

Tapaamisen jälkeen lähdin intervallilenkille. Ilta jo pimeni mutta päätin silti suunnata metsään, olihan siellä valaistu pururata kuitenkin. Paskan marjat, valot oli pois päältä ja hieman pelotti pimeässä taivaltaa. Juoksuosuudet tuli vedettyä niin kovaa että itseäkin hirvitti, aina intervallin jälkeen pihisin sylki rinnuksille roiskuen saatanaa ja nautin kun keuhkot, jalat ja pumppu tuntuivat pettävän. Tunti ja seitsemän parin minuutin intervallia, kyllä teki pahaa, mutta kuitenkin niin hyvää! Persekään ei tuntunut hyllyvän niin pahasti kuin ekalla kerralla.

Ihanan sairasta :)

Ai niin, sain tennarisukat valmiiksi. Virheettömiä niistä ei tullut, mutta tytölle kelpasi