Tänään olen pohtinut itseäni ja tunteitani. Musta tuntuu, että olen jonkunsortin läheisriippuvainen, mikä ilmenee parhaan ystäväni "vainoamisena". Haluaisin olla koko ajan hänen kanssaan ja hirveän paljon ollaankin tekemisissä, päivittäin. Mutta kun olen koneella eikä hän ole (niinkuin nyt) , tunnen ärsyntymistä siitä kun joudun olemaan yksin. Koko ajan tarkistan että olisiko hän tullut. Otan myös hänen sanomisensa tosi raskaasti, vaikkei hän mitään pahaa tarkoittaisikaan. Olen mustasukkainen jos hän lähtee esim. juhlimaan joidenkin muiden kuin minun kanssani. Kamala sentään kun nämä tunteet tuntuu pahoilta nähdä kirjoitettuina! Ja sairailta! No, opettelen nyt tuntemaan pikkuhiljaa itseäni ja miksi reagoin niinkuin reagoin. Suunnitelmissa on käydä kirjastossa ja lainata itsetutkiskeluopuksia avuksi.
Tajuan, että meidän suhde on vähän outo, mutta nautimme toistemme seurasta, ihan ystävinä siis. Olemme molemmat naisia. Hänen kanssaan on hyvä olla, ihan vain vaikka telkkaria katsellen, tai koneella naputellen ja yhdessä telkkaohjelmia samalla kommentoiden. Voin kertoa hänelle melkein mitä vain, eikä hän tuomitse. Saattaa kysellä pahoja kysymyksiä, joita en olisi valmis ajattelemaan, mutta ei tuomitse. Joku kuukausi sitten hän kyllä pohti, että onko meidän suhde jotenkin epäterve, kun ollaan yhteydessä enemmän kuin keskiverto aviopari. Todettiin kyllä, että ei me aiota erota :D. Pitäisikö vähentää kirjoittelua? Ehkäpä, tai mun pitäisi ainakin vähentää tuota "kyttäämistä" ja keksiä jotain muutakin sisältöä elämään. Ehkä sitten kun muutan, en roiku nii paljon koneella, kun ei tarvitse paeta mitään. Ehkä. Sen näkee sitten.
Tämä blogi on ollut tosi vaikea "salata" häneltä. Nämä on semmoisia asioita, joita haluan märehtiä itsekseni, antamatta kenenkään vaikuttaa ajatusmaailmaani. Ikää on vuosia päälle 30, mutta välillä tuntuu epävarmalta kuin olisin 13-vuotias! Ärsyttävää! Voisinko kasvattaa itseni pian aikuiseksi ja tasapainoiseksi ihmiseksi? Olisko siihen vaikka joku pikapilleri, jonka voisi napata ja "parantua"?
Ai ei ole vai? No, toivottavasti vielä löydän itseni...
Mietin tänään, että jos nyt kuolisin, niin ketkä tulisivat hautajaisiini. No, sukulaiset tietenkin, tai no, äidistä en ole varma, skippasihan hän lapseni ristiäisetkin kun sattui olemaan lomalla 100 kilometrin päässä. Ai minäkö katkera? No joo... Takaisin asiaan. Siis sukulaiset, tuo riippuvuussuhdeystäväni tulisi varmasti. Ehkä 2-3 työkaveria edellisestä työpaikasta ja pomo "viran puolesta" nykyisestä työpaikasta. Aika laiha saldo siis. Facebookissa kavereita on joku 150 kpl. Aika päälleliimattua elämää siis. Voi paska.
Ai niin, tänään sattui "hassu" juttu. Mulle oli tullut kirjattu kirje ja ensimmäinen ajatus oli, että olisiko mies hakenut eroa ja ilmoitus siitä tulisi postissa. Jännittyneenä menin postiin ja tadaa, siellä oli ebaysta tilaamani meikit. Olisinkin ollut positiivisesti yllättynyt, jos mies olisi noin räväkän teon mennyt tekemään.
Huh, tulipas sisälmyksiä kaiveltua ja hämmenneltyä oikein urakalla! Koskahan olisin ollut viimeksi näin rehellinen edes itselleni?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti